Runoperjantai.

Se on taas perjantai ja muutama viikkoa sitten alkaneen perinteeni mukaan tämähän on runoperjantai, perjantai pyhitettynä runoille.
No, pyhitettynä ja pyhitettynä, sillä olen minä pitänyt keskimmäiselle sitä kotikoulua ja lukenut vähän terapiakirjoittamisesta siinä lomassa ja tehnyt kotihommia ja käynyt lasten kanssa kirjastossa ja ja ja.
Mutta romaanikässäriin en ole koskenut ja se kaiketi onkin se pointti.
Ja kirjoitin itselleni viisi sivua muistiinpanoja Sanna Karlströmin kokoelmasta {taivaan mittakaava} ja siitä tiivistelmän löydät lukupäiväkirjani puolelta.

Enkä jotenkin ole osannut tuon intensiivisen kirjoitushetken jälkeen asennoitua kenenkään muun tuotantoon, muut tuntuvat niin laimeilta tuollaisen tunnemyräkän jälkeen.
Siksipä olen lukenut enemmänkin teoriaa ja tarkemmin sanottuna siis tuota Uusi ääni -teosta (jonka ovat toimittaneet Eino Santanen ja Saila Susiluoto ja Otava on sen kustantanut).
Ja olen miettinyt miten hienoa on, että tällä hetkellä runoutta kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan. Että on niitä pieniä kustantamoja, jotka uskaltavat julkaista sitä kokeilevampaakin ja valtavirrasta poikkeavaa, mutta että on hienoa myös, että suuremmatkin kustantajat julkaisevat edelleen runoutta ja enemmän kuin hetkeen aikaan.

Ja sitten mietin oikeastaan huvittuneena 1990-luvun Turku-Helsinki -vastakkainasettelua ja eri leireihin jakautumista. Että Turun runoliike oli enemmän katurunoutta ja beatin perinteestä ponnistavaa ja Helsingin taas sisäänpäin lämpeävää ja elitististä lintulyriikkaa. Ja runoilijoiden tarvetta lokeroitua johonkin, kuulua tiettyyn ryhmään tai suuntaukseen, määritellä oma paikkansa. Mutta toisaalta, eikö se ole yksi ihmisen perustarpeista? Olla osa jotain kokonaisuutta, kuulua johonkin, määritellä itsensä: Kuka minä olen?
Enkä minä tiedä tuosta lokeroitumisesta, luin vain kirjasta. En tiedä, koska en ole runoilija (ainakaan vielä enkä kyllä vielä hetkeen aikaankaan) niin minulla ei ole ollut tarvetta etsiä paikkaani runouden kentältä. (Mutta ihmisenä, sitä etsimistä on piisannut...)

Ja sitten vielä minä mietin sitäkin, että on oikeasti upeaa, että runouden kenttää uudistetaan, kokeillaan uutta, pyristellään irti vanhasta. Että etsitään omaa suuntaa. Ja vaikka minä en vieläkään ole saanut kiinni kokeilevasta runoudesta niin olen silti iloinen siitä että sitäkin kirjoitetaan. Sillä ilman muutosta jämähdettäisiin paikoilleen ja vaikka kokeilevasta runoudesta ei välttämättä tulekaan vallitseva suuntaus on sillä(kin) oma paikkansa. Sillä kuten Uuden äänen alkusanoissa mainitaan: Tämän päivän runoudesta voidaan siis sanoa, että se on liikkeessä, että se etsii jatkuvasti uusia muotoja ja ilmaisun tapoja.

Eikä tämä toivottavasti ollut Uuden äänen alkusanojen referaatti, vaan tuntuisi edes siltä, että olen ajatellut asiaa, ajatellut omilla aivoillani.

Ja vaikka olen kirjoittanut runoja lapsesta lähtien ja kirjoitan niitä edelleen, niin on minulla opittavaa enkä koe olevani valmis (no, sitä nyt sinänsä koskaan olekaan) eikä sen aika vielä olekaan. Ja tiedän, että se odottaa vielä jotain ja tiedän itse asiassa mitä, mutta sitä en lähde täällä blogin puolella avaamaan. Jääköön liian henkilökohtaiset asiat pois näiltä sivuilta.

Ja vaikka ajattelin, että tällä kertaa tämä runoperjantai meni vähän metsään, niin ei ehkä mennytkään. Ei ainakaan tekstin määrästä lähtien...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Muutto!

Joskus unelmat muuttuvat.

Kysymyksiä ja vastauksia...