Omaa aikaa.

Tampereella ja ihan yksin.

Vaikka aamu alkoikin aikaisella herätyksellä, se ei haitannut. Ja vaikka junassa oli pieniä epäselvyyksiä paikkojen suhteen, se ei haitannut. Oli hiljaista, minä olin matkassa yksin, joten kirja esiin ja lukemaan. Laukussa mukana oli Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea, ja sen parissa puolitoistatuntinen Tampereelle menikin hujauksessa.



Ja koska junien aikataulut menivät hassusti saavuin minä kaupunkiin tuntia aikaisemmin kuin piti. Mutta sepä ei haitannutkaan, sillä koska olin matkassa yksin, kävin katsastamassa koulutuspaikan sijainnin ja sitten matkalla bongaamaani kahvilaan. Kahvia kupillinen, kuulokkeet korville ja tietokone pöydälle.
Ja teksti kulki niin, että hetken aikaa ajattelin, että kunpa voisin jättää koulutuksen väliin ja suunnata hotellille ja kirjoittaa.
Mutta en jättänyt, koska koulutus oli se, joka oli tuonut minut kaupunkiin.


Ensimmäinen koulutuspäivä on siis takanapäin ja klo 16 olin melkoisen väsynyt.
En siksi, että päivä olisi ollut jokseenkin raskas, vaan ehkä ennemminkin kaikki se uusi tieto, uusien ihmisten kanssa toimiminen ja itsestään antaminen. Antoisaa kyllä, mutta vapauden koittaessa oli mukava astua loskaisille Tampereen kaduille ja suunnata hotellille, nauttia huoneen hiljaisuudesta.
Kaupunkia en jaksanut sen kummemmin lähteä katsomaan, sillä olen Tampereella käynyt ennenkin. Hetken aikaa mietin taidenäyttelyä, mutta päädyin siihen, että tunti näyttelyn kiertämiseen on liian vähän...



Mutta ollaan rehellisiä. Huone oli aluksi ehkä hieman liian hiljainen ja minä siellä aivan yksin.
Sillä totta tosiaan, minä olen matkassa yksin.
Havahduin siihen, että minä 31-vuotiaana en ole liikkunut paljoakaan yksin. Mukana on aika pitkälti aina ollut lapsia enemmän tai vähemmän tai ainakin armas puolisoni eikä siinäkään seurassa mitään vikaa ole, mutta joskus silkka yksinolo tekee ihmeitä. Mutta on siinä ollut tänään totuttelemistakin ensalkuun.
Varsinkin kun takana on lasten hiihtolomaviikko, jonka vietin lasten kanssa siskon luona Keski-Suomessa ukkokullan raataessa töissä, intensiivistä yhdessäoloa jälkikasvun kanssa emmekä me muutenkaan toisistamme erossa niin paljoa ole. Kolmen lapsen jollekin hoitoon saaminen on yllättävän vaikeaa emmekä me enää jaksa oikein edes yrittää.
Mutta tämä yksin oleminen. Outoa? Kyllä. Hiljaista? Kyllä.
Ja sitten lopulta olen nauttinut siitä täysin siemauksin.


Sain päättää ihan yksin, mitä syön ja missä syön. (Söin Subwayn paahtopaistipatongin, nam.)
Ostin kaupasta iltapalaksi juuri sitä mitä halusin ja kerrankin niitä ällömakeita viinikumikarkkeja, joita ukkokultani ei voi sietää. (Yleensä on yhteiset mässyt ja se tarkoittaa kompromissia puolin ja toisin.)
Olen kirjoittanut sydämeni kyllyydestä, nauttinut hiljaisuudesta ja kirjoittanut. Ja kirjoittanut.
Ja sitten olen syönyt sängyssä.
Olen katsonut telkkarista silkkaa hömppää kuten Foxilta Venäläiset tulee -sarjaa, mutta sitä ennen Teemalta jotain ranskalaista dokumenttia baletista. Ja se oli ihanaa se.
Ja ihan hetken aikaa mietin sitä vaihtoehtoa, että olisin kokeillut samoja liikkeitä täällä oman huoneen rauhassa (verhot kiinni nääs), mutta en sitten kuitenkaan. Mutta tanssillisen voimistelun nilkkaharjoitteita tein kokovartalopeilin edessä kyllä.
Ja sanoinko jo, että olen nauttinut hiljaisuudesta.


 Että tällainen irtiotto arjesta minulla. Elämän ilot on selkeästi pienestä kiinni.
Kohta pitäisi suunnata nukkumaan ja toivon, että uni saartaisi minut nopeasti. Takana on pitkä päivä ja huomenna olisi edessä vielä toinen intensiivinen koulutuspäivä, jota odotan innolla.
Ja koska tuolla aikaisemmin tämä aihe meni jotenkin hieman ohi, niin kerrottakoon, että aihe on mielenkiintoinen, itse asiassa erittäin mielenkiintoinen. Kouluttaja innostava, ryhmä mukava. Ja minä olen saanut itselleni niin paljon työkaluja, ideoita suunnata eteenpäin.
Ja itsevarmuutta ehkä myös. Minulla on mielipiteitä, joita uskallan vihdoin ja viimein tuoda esiin ja minä osaan perustella. Ja ehkä olen paljon hiljaa ja pyörittelen asioita omassa pienessä pääkopassani, mutta kyllä minä aina välillä avaan suunikin, osallistun, annan jotain itsestäni.

Ja huomenna. Voiko päivä alkaa sen ihanammin kuin hotellin buffet-aamiaisella? 
Niin, sitä minäkin!

Ja mikäs kruunaa päivän?
Tietenkin paluu kotiin ja rakkaan perheen luokse. Ja luulen, että tämän irtioton ja oman ajan jälkeen arkeakin jaksaa taas huomattavasti paremmin!

Ja lopuksi pyydän anteeksi tämän postauksen loistokuvitusta. Mieletön idea ottaa kännykällä kuvia tv-kuvasta...
Ja omat kuvani. No, ei tämä muotiblogi kyllä olekaan.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Retkellä - Säpilän riippusilta

Vehnätön elämä.

Retkellä - Harjavalta