Se mitä olen tänään, on muovattu minuun jo lapsena...


Muuttuuko se millaisia olimme lapsina vuosien myötä?

Se millaisia olimme silloin pysyy sisimmässämme loppuun asti, näin ajattelen, sillä eihän ikä muuta meitä toiseksi ihmiseksi. Ehkä tietyt piirteen hioutuvat, toiset taas jalostuvat, mutta se persoona joka olin silloin olen edelleen.

Jo lapsena rakastin lukemista yli kaiken. Luin niin paljon kuin mahdollista ja kouluikäisenä olin kasvanut kirjaston suurkuluttajaksi. Rakastin sukeltaa muihin maailmoihin, unohtaa todellisuuden ympäriltäni, hautauduin mukavaan nurkkaukseen kirjan kanssa enkä tarvinnut muuta.
Eikä tämä ole muuttunut miksikään. Rakastan lukemista edelleen, olen kirjaston suurkuluttaja, luen aina kun mahdollista. Tänne muutettuamme heti ensimmäisenä arkipäivänä kävelimme lähikirjastoon hankkimaan kirjastokortit ja lukemista sen sijaan että olisin purkanut muuttolaatikoita, samoin kaivoin ensimmäisenä itselleni tavarakaaoksen keskeltä nojatuolin jossa istua lukemassa...

Lapsena rakastin luonnossa liikkumista. Kolusin lähimetsät perin juurin ja "rakensimme" lähimetsään kavereiden kanssa oman mielikuvitusmaailmamme, missä vietimme aikaa tunnin jos toisenkin. En ehkä ollut sellainen, joka kiipeili puissa tai roikkui kallioilta alas, vaan ennemminkin nautin metsän hiljaisuudesta, tuoksuista, lintujen laulusta, kaikesta kauniista ympärillä.
Eipä tämäkään ole muuttunut mihinkään. Viimeksi eilen lenkillä ollessani siirryin metsän puolelle kävelemään, sen sijaan että olisin kävellyt tietä pitkin. Perheenä käymme patikoimassa, teemme retkiä luontoon, käyn valokuvaamassa miehen kanssa, ja yleensä lomamatkammekin suuntautuvat tavalla tai toisella kohteeseen, missä on mahdollista päästä luontoon.

Lapsena olin todella ujo ja arka. Vetäydyin mieluummin sivuun kuin olin huomion keskipisteenä. Kouluesitelmät olivat minulle yhtä kidutusta ja vieraiden ihmisten tapaaminen aika lailla sama juttu. Nyt aikuisena tämä piirre minussa on onneksi lientynyt, vaikka tunnistan sen kyllä itsessäni. Ehkä ikä on tehnyt tehtävänsä, samoin myös työ, jossa oli pakko olla lasten ja nuorten edessä, puhua suurille kuulijamäärille ja heittäytyä täysillä juttuihin mukaan. En edelleenkään ole se, joka on ensimmäisenä esiintymässä, saati että nauttisin siitä, mutta siitä olen kiitollinen ettei tämä enää rajoita elämääni niin kuin se rajoitti lapsena...

Lapsena olin mieluummin yksin kuin muiden seurassa. Minulla oli oma maailmani, jonne vetäytyä enkä kaivannut sinne muita. Olin ehkä yksinäinen, mutta en koskaan kokenut itseäni sellaiseksi. Päin vastoin. En ole koskaan kaivannut suurta kaveripiiriä ympärilleni, ne muutamat tärkeät ovat riittäneet. Jos lapsena piti valita teenkö jonkin asian suuressa ryhmässä vai yksin, valitsin jälkimmäisen.
Ja taas kerran, mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen samanlainen, yksinäinen ratsastaja. Viihdyn erinomaisesti yksin, omissa ajatuksissani. Väsyn hälinään ja sosiaalisuuteen, olen aina tarvinnut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa jaksaakseni. Edelleenkään minulla ei ole suuria kaverimääriä, mutta nämä muutamat tärkeät ystävät riittävät minulle. Nautin kyllä ystävien seurasta, mutta minulle ei ole koskaan ollut ongelma olla myöskään yksin.

Jotain jos on muuttunut, niin lapsena toiveammattini oli hammaslääkäri. En tiedä mistä se kumpusi, sillä iän myötä tuo toiveammatti on todellakin kadonnut taivaan tuuliin.

Nyt kun olen kirjoittanut nuo muutamat seikat ylös huomaan että nuo piirteet, joita minulla oli lapsena, ovat tehneet minusta sen, joka olen tänään. Kaikki nuo ovat edesauttaneet sitä että tänä päivänä olen istunut tässä tietokoneen ääressä ja kirjoittanut, sukeltanut toisten ihmisten ihon alle, eläytynyt fiktiivisen henkilön elämään niin että tuntuu kuin tuo henkilö paperillani olisi oikea ihminen tässä vieressäni.

Eipä sitä turhaan sanota että jos haluaa tietää millainen todella on, kannattaa palata takaisin lapsuuteen ja muistella millainen oli silloin...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Olisinpa tiennyt.

Miksi ei?

Haasteista.