Syksyistä.






Tämä syksy on ollut erilainen, niin monin tavoin erilainen kuin aikaisemmat syksyt.
Monta vuotta olen onnistunut juoksemaan paikasta toiseen, elämäntilanteesta toiseen ja haasteesta toiseen. Olen tehnyt paljon, saanut aikaan paljon ja myös nauttinut siitä. Vuosi sitten työskentelin intensiivisesti Pietarista kertovan monologin parissa. Kaksi vuotta sitten kokeilin siipiäni yrittäjänä ja kolme vuotta sitten matkustin toiselle puolelle maapalloa, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.

Tänä syksynä minulla on onneksi työ, joka työllistää parina kolmena aamuna viikossa, mutta muuten kalenterini ammottaa tyhjyyttään. Enkä edes halua sen täyttyvän, en ainakaan juuri nyt.
Olen aina rakastanut haasteita, uusia asioita, mahdollisuuksia testata rajojani. Siksi olen ryhtynyt moneen puuhaan, rynnännyt eteenpäin milloin mihinkin.
Mutta juuri nyt en kaipaa edes niitä. Olen opetellut olemaan. Vetämään henkeä ja rauhoittamaan elämäni täysin. 

Tiedän että olen kirjoittanut useaan otteeseen loppuunpalamisestani (no, sitä en ole tainnut kirjoittaa ennen tätä), väsymyksestäni, siitä kuinka on ollut pakko pysähtyä, mutta jostain kumman syystä tuo seikka on ollut hyvin hallitseva osa elämääni jo pidemmän aikaa. Ja ollakseni rehellinen en edes yritä kirjoittaa juuri nyt unelmoinnista tai itsensä toteuttamisesta, sillä kumpikaan niistä ei ole minun elämääni, ei juuri nyt. Tällä hetkellä istun paljon peittopinon alla (koska palelen koko ajan), nukun päiväunia (koska olen väsynyt koko ajan), luen kirjan toisensa perään (koska en jaksa muutakaan) ja istun jopa katsomassa Gilmoren tyttöjä Netflixistä kun en jaksa enää edes lukea. 

Jollain tavalla olen kuitenkin oppinut hyväksymään tämän. Että elämäni on tällaista juuri nyt. Kaventunut pienempiin ympyröihin, pienempiin asioihin, ja suurimman osan ajasta se jopa tuntuu hyvältä. Olen kaiken kiirehtimisen ja juoksemisen jälkeen myös oppinut olemaan, välillä saatan jo jopa nauttia siitä. Ja sitten on myös niitä päiviä, jolloin turhaudun jatkuviin särkyihin, jatkuvaan kuumeeseen ja jatkuvaan väsymykseen. eikä oloni ole millään tavalla seesteinen tämän kaiken suhteen.

Visioni tästä tekstistä oli se, että kirjoittaisin kuinka syksy on ollut niin kaunis. Kuinka maahan pudonneiden lehtien tuoksu vie minut lapsuuteen, kuinka kaunis onkaan lokakuinen auringonlasku ja kuinka kaikessa tässä luonnon valmistautumisessa talveen on jotain kaunista ja lohdullista. Sen sijaan kirjoitin kaikesta muusta, mutta ei sen kai väliä. Pääasia että kirjoitin.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Kesäkuu

Olisinpa tiennyt.

Retkellä - Harjavalta