Pysähtymisestä.

Mietin pitkään miksi blogin kirjoittamisessani on ollut niin pitkä tauko.
Yksi syy on ollut se, etten ole kokenut minulla olevan mitään kovinkaan syvällistä tai kiinnostavaa kirjoitettavaa tänne. Aloin miettiä itsekin, ettei minua itseänikään kiinnosta sen kummemmin lukea muiden listauksia töistään, kirjoitetuista liuskoista tai runojen muokkaamiseen käytetystä ajasta. Sillä sitä minun arkeni on viime ajat hyvin pitkälti ollut.

Mutta sitäkin suurempi syy hiljaisuuteeni on ollut se, että tajusin meidän tosiaan muuttaneen tänne vasta kuukausi sitten. Niin vähän aikaa ja tuntuu kuin olisimme asuneet täällä pidempäänkin. Olen miettinyt kuinka paljon meillä on asioita kesken remontoinnista lähtien kunnes tajusin että ihmekös tuo, olemme asuneet täällä vasta kuukauden ja se on lyhyt aika se. Ja kuitenkin aikaa ja voimia verottaa omalla tavallaan uusi arki, tottuminen uuteen ympäristöön ja kaikenlaisten asioiden hoitaminen.

Ajatuksenani oli kirjoittaa muuttamisesta (sillä siitä minulla riittää kokemusta muillekin jakaa...), mutta jätän sen suosiolla toiseen kertaan. En jaksa juuri nyt ajatella muuttamista kun olen juuri pysähtynyt ja oppinut nauttimaan siitä.
Siksi haluan kirjoittaa pysähtymisestä, rauhoittumisesta ja siitä kun asiat tuntuvat asettuvan uomiinsa kuin itsestään. Siitä kun tuntee tulleensa kotiin (eli kirjoitanko sitten kuitenkin muuttamisesta?).

Kuten edellisessä blogikirjoituksessa, kirjoitan tälläkin kertaa runoista, sillä runot ovat saaneet minut pysähtymään, tai oikeastaan pohtimaan pysähtymistä tarkemmin.
Olen siis istunut kuluneet päivät runojeni parissa, pohtinut runojen järjestystä kokonaisuudessa, lukenut niitä, pysähtynyt jokaisen sanan, jokaisen säkeen äärelle, pohtinut onko siinä tarpeeksi, onko siinä liikaa, voisiko jotain poistaa, voisiko jotain muuttaa. Ja olen poistanut rankalla kädellä tekstiä, sanoja ja säkeitä toisensa perään, olen keskittynyt olennaiseen, ja vaikka olen lisäillyt joukkoon uuttakin niin olen kuitenkin löytänyt kauneuden ja sanojen voiman juuri siitä ettei sano liikaa, siitä että sanoo juuri tarpeeksi.

Joskus elämässä täytyy tehdä samoin.
Joskus pitää poistaa turhia asioita rankallakin kädellä, pitää poistaa ympäriltä kaikki turha hälinä ja kiire, kaikki se, mikä vie huomion olennaisesta. Ja kun kaikki turha on poissa, jää jäljelle olennaisin ja sen lomaan voi rakentaa jotain uutta, löytää jotain uutta, löytää oman itsensä kaiken muun alta.

Olemme aloittaneet talomme remontoinnin vähitellen. Suurin työsarka tällä hetkellä on ruokasali/olohuone, joka ei kaiketi valmistu kyllä vielä hetkeen. Osasyynä on oikeasti vain saamattomuus, mutta osaksi syynä on kuitenkin se, ettemme halua pitää kiirettä. Etenemme vähitellen, kuulostelemme taloa, kuulostelemme itseämme ja teemme tästä juuri sellaisen kuin haluamme, vie se sitten aikaa hieman enemmän tai ei.
Ja hidastaminen on kannattanut. Kun pieni uteliaisuus voitti, päätimme kurkistaa muovimattojen alle ja mitä löysimmekään. Uskomattoman hyväkuntoisen ja kauniin puulattian, joka tietenkin vaatii hieman kunnostamista, mutta kuitenkin. Jos olisimme halunneet nopeasti valmista olisimme heittäneet muovimattojen päälle laminaatit, tapetoineet seinät ensimmäisellä vastaantulevalla tapetilla, olisimme tyytyneet tavanomaiseen.

Runoja kirjoittaessa kompastuskiveni on kuluneet ilmaisut, se että käytän samoja sanoja ja ilmaisuja kuin muutkin, haluan nopeasti valmista joten kiirehdin, unohdan pysähtyä ja unohdan kiirehtiessäni oman kielen etsimisen, sen, että jokainen runo ja jokainen hetki kirjoittaessani voisi olla uuden etsimistä, löytöretki uuteen maailmaan. Aivan kuten olohuoneen lattian kanssa, pieni uteliaisuus onkin portti uuteen maailmaan, se on polku suuriin löytöihin, sanoihin ja ajatuksiin, jotka olisivat jääneet huomaamatta ilman pysähtymistä.

Tänään ajattelin hetken aikaa, että olisipa mukava päästä käymään Helsingin vilinässä, hengittää sitä hieman. Tai oikeastaan Melbournessa, imeä sen suurkaupunkitunnelmaa keuhkonsa täyteen. Mutta kun ajoin kotia kohti Sastamalan keskustasta, katsoin peltoja ja aavaa maisemaa ympärilläni ymmärsin miksi olen täällä juuri nyt. Tunsin itseni onnelliseksi, tunsin että olen löytänyt sen mitä olen kaivannutkin. Pysähtymistä ja rauhoittumista, jotta jotain uutta voisi syntyä.

Ja vaikka emme täällä ehkä loppuelämäämme asukaan (minkä sitä levoton sielu itselleen voi), niin juuri nyt elämä on hyvä näin! On mukava ottaa kahvimuki käteen ja juoda päiväkahvit omenapuiden katveessa takapihalla, tai lukea Aamulehti etupihalla aamuauringossa tai kuopsutella ihan pikkiriikkisen kukkapenkkejä, rakennella pientä kivipuutarhaa tai siirrellä haravalla puutarharoskia paikasta toiseen. Pääasia on se, että nauttii siitä mitä tekee, ottaa jokaisen hetken seikkailuna johonkin uuteen. (No, ei se ihan niin kyllä omalla kohdallani mene, on se arki arkea minullakin...)

Mutta että jaksaa unelmoida taas. Suunnitella jotain uutta, nauttia siitä mitä jo on.
Ja kun elämässä kulkee rinta rinnan perhe ja työ, jota rakastan on yhtälö aika hyvä.
Ja kun saa kirjoittaa niin asiatekstiä, runoja kuin alkaa tekemään taustatöitä kolmatta romaania varten (kyllä, sieltä se ajatus vain vähitellen on lähtenyt itämään...), niin se työkin on monipuolista ja sen myötä antoisaa, juuri sitä mitä haluankin.

Ja iskee se kiire itse kullekin, ei elämästä selviä pelkällä haaveilulla :D
Tänään hajaannumme kahtaalle, katsomme kuka menee mihinkin ja milloin. Kuopuksen eskariin tutustumista ja esikoisen futisharrastusta, niistä on aikataulutettu loppupäivä tehty.

Tiskikonekin sanoi sopimuksensa irti, joten tiedänpähän mitä teen illalla lasten mentyä nukkuman...