Äitiydestä.

Äitienpäivänä sitä pysähtyy usein miettimään äitiyttä, sitä suurta myyttiä, joka on kaikkialla äitiyden ympärillä.
Ja sitä kuinka kaikkien näiden kauniiden äitiutopioiden keskellä oma äitiys tuntuu niin keskinkertaiselta jos siltäkään, sillä joskus koen olevani keskinkertaisenkin alapuolella.

Äitiys on elämäni suurin haaste, tehtävä joka ei pääty milloinkaan. Olenko minä tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni, olenko pystynyt antamaan heidän elämälleen tarpeeksi hyvät lähtökohdat, onnistunko kasvattamaan lapsistani tasapainoisia aikuisia, sellaisia, jotka arvostavat muita ihmisiä, sellaisia aikuisia, jotka uskaltavat olla sitä mitä ovat, sellaisia joiden arvomaailma rakentuu oikealle perustalle?
Toivon, että pystyn antamaan lapsilleni tämän kaiken, toivon että riitän heille tällaisena kuin olen. Aivan kuten oma äitini on riittänyt minulle omana itsenään, hän on ollut riittävän hyvä äiti juuri sellaisena kuin on ollut. Ei minulla ole täydellistä äitiä, mutta eipä ole kenelläkään muullakaan. Itse olen oppinut omalta äidiltäni sen, ettei tarvitse olla täydellinen, että voi olla äitinäkin keskeneräinen, mutta sellaisenakin arvokas. Ja ettei äitiyden arvoa mitata suurilla saavutuksilla, hienoilla titteleillä ja suorituksilla, joihin muut eivät pysty. Tärkeintä mitä olen oppinut omalta äidiltäni on se, että minä riitän tällaisena kuin olen. 
Että minä olen tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni tällaisena kuin olen.

En ole enää vuosiin jaksanut esittää muuta kuin olen. En jaksa rakentaa kuvaa omasta täydellisyydestäni, sillä en ole sellainen. Minä olen tänäänkin huutanut lapsilleni vaikka on äitienpäivä ja vaikka se on kaikkien mielestä kiellettyä. Minä olen ollut tänään kuten monena muunakin päivänä äitiydessäni väsynyt ja toivonut hiljaisuutta enemmän kuin mitään muuta. Välillä toivoisin olevani jossain muualla, mutta kuitenkin tiedän että maailman paras paikka on siellä missä oma perheeni on, missä lapseni ovat. Sillä heitä rakastan enemmän kuin mitään muuta.
Äitinä olen varmasti tehnyt paljon virheitä ja tulen varmasti tekemään jatkossakin. Ei minusta tule koskaan oppikirjaäitiä, joka onnistuisi äitiydessään kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Minä tulen varmasti väsymään jatkossakin, minä tulen hermostumaan lapsilleni ja tulen varmasti itkemään monta kyyneltä kaikkien äitiyden haasteiden keskellä. 
Mutta tiedän myös että tulen rakastamaan lapsiani päivä päivältä enemmän, tulen nauramaan yhdessä heidän kanssaan vielä monet naurut, tulemme kiertämään maailmaa, tekemään unohtumattomia asioita yhdessä, mutta tiedän myös että haluan nauttia jokaisesta arkipäivästä lasten kanssa täysin siemauksin, sillä juuri ne hetket tekevät elämästäni juuri sellaisen kuin se on. 

En siis ole onnistunut antamaan lapsilleni esimerkkiä täydellisestä äitiydestä tai vanhemmuudesta. Meillä lapset ovat varmasti oppineet, että äitikin väsyy, ettei äiti jaksa aina ihan mitä vain, mutta tietävät takuuvarmasti, että myös heillä on oikeus olla väsyneitä ja huonolla tuulella ja että heitä rakastetaan silti aivan yhtä paljon. He tietävät, ettei meidän perheessä tarvitse olla täydellinen, ei lähelläkään sitä ja silti on arvokas, arvokas omana itsenään.

Ehkä minä olen kirjoittanut tämän kaiken itselleni, vakuuttaakseni itseni siitä, että minä olen riittävän hyvä äiti. Mutta minä olen halunnut kirjoittaa tämän myös omalle äidilleni, sillä haluan hänen tietävän kuinka paljon häntä rakastan ja arvostan.
Ja olen halunnut kirjoittaa tämän kaikille äideille. Haluaisin jokaisen tietävän ettei tarvitse tavoitella täydellisyyttä. Riittää että on tarpeeksi hyvä, riittää että rakastaa ja haluaa lapselleen vain parasta. Sillä ei lapsi tarvitse äitiä, joka ei koskaan hermostu tai täydellisiä vanhempia, jotka tekevät kaiken täydellisen oikein. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea rakkautta, syliä ja tunteen siitä, että hän on arvokas sellaisena kuin on. 

Ja lapsi tarvitsee vanhemman, joka riittää myös itselleen, vanhemman joka hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on.