Pitkä hiljaisuus.

Sataa lunta, enkä ole hautautunut sen alle, vaan olen seikkaillut enemmän sanojen parissa, editoinut romaanikässäriäni hurjaa vauhtia eteenpäin, tehnyt muutoksia valtavasti ja kaikesta työmäärästä huolimatta kaikki tuntuu hyvältä eikä minulla ole kiire. Sillä se valmistuu vielä ja juuri nyt ajattelen, että siitä tulee hyvä eikä kukaan kirjailija kai ajattelekaan kirjoittavansa ihan surkeaa roskaa.
Mutta tänään en ole tehnyt kässäriin kuin yhden muutoksen, sulkenut sen samoin tein. Sillä tänään kirjoitin runoja pitkästä aikaa, pysähdyin ja nautin siitä. Ja katsoin läpi kaikkea mitä olen kirjoittanut ja osa siirtyi sivuun taas kerran, mutta osa jatkaa eteenpäin kohti kokonaisuutta, jota työstän koulun lopputyön merkeissä. Ja huomaan, että minun pitäisi antaa enemmän aikaa myös runoille, edes yksi päivä viikossa. Lukea ja kirjoittaa, antaa niiden olla osa minua, sillä ne ovat.

Ja kirjoittamistahti hidastuu vähitellen, sillä pian pitäisi alkaa taas kerran pakata maallista omaisuuttamme laatikoihin, autoon ja peräkärryyn ja viedä ne ja meidät pois tästä väliaikaisuudesta, sillä väliaikaisuus päättyy vihdoin ja viimein. Viime viikolla ajelimme pois täältä, teimme kaupat ehkä unelmiemme talosta ja odotamme enää että olisi maaliskuu ja pääsisimme kotiin.

Olimme valmiita lentämään maailmalle, merten taakse ja seikkailemaan, mutta päädyimme vakiintumaan paikoillemme, rakentamaan elämäämme muualle, hankkimaan kodin, johon jäädä.
Ja se tuntuu itse asiassa hyvältä, paremmalta kuin hyvältä. Ja kaikella on tarkoituksensa ja pääasia on se, että uskaltaa elää, ettei unohda hengittää.

Lapset istuvat olohuoneessa lukemassa ja minä olen saanut oman aikani, olen saanut kirjoittaa ja uppoutua sanojen maailmaan.
Mutta nyt on aika nostaa sormet pois näppäimistöltä, astua takaisin arkeen.
Ja elämä on tasapainossa juuri näin.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Muutto!

Joskus unelmat muuttuvat.

Kysymyksiä ja vastauksia...