Sisäisestä vapaudesta.

Päinvastoin kuin yleisesti kuvitellaan, lintu ei suinkaan ole vaarassa pudota silloin, 
kun se lentää riemuissaan, vaan silloin, kun se alkaa ihastellen ihmetellä lentotaitoaan. 

Me emme saa ilahtua osaamisesta vaan läsnäolon intensiteetistä.
Me emme saa ilahtua taidosta ja teeskentelystä 
vaan siitä, että taito ja oppi synnyttävät uuden yhä syvemmän läsnäolon ilon.

(Risto Ahti; Kriittinen minä)


Ennen aamulenkille lähtöä luin tuota Risto Ahdin kirjaa Kriittinen minä, ja itse asiassa se asia, joka minut ajoi liikkelle oli aivan toinen kuin tuo yllä oleva:
  ...löytää uuden leikin, jolla pääsee pakoon osaamista. Se oli ajatus, jota pyörittelin pienessä mielessäni. Sillä juuri osaamisesta pitäisi osata päästää irti. Antaa mennä. Leikkiä. Löytää jotain uutta. Unohtaa osaaminen, unohtaa tekniikat, unohtaa muiden mielipiteet.


Aina pitäisi olla hieman parempi. Osata enemmän. Olla enemmän. Täyttää muiden odotukset ja vaatimukset. Ja lopulta sitä unohtaa tärkeimmän; mitä minä itse haluan.

Kun lapsi huomaa touhujansa seurattavan, hän alkaa pian teeskennellä tekemistään, toimia sen mukaan mitä olettaa vanhempiensa tai muiden häneltä odottavan. Leikin vapaus katoaa.
Samoin käy meidän kohdallamme. Ei luovuus minusta kadonnut koskaan mihinkään, mutta se oli hautautuneena kaiken muun  alle. Sen päälle oli pinottu muiden odotuksia, toiveita, vaatimuksia. Sen päällä pomppi kriittinen ja vaativa minäni, se joka sanoi taukoamatta että sinä et riitä, et kelpaa, et ole tarpeeksi hyvä. 

Kadotettuani sisäisen vapauteni minä en lopulta enää edes teeskennellyt kirjoittamista, lopetin kirjoittamisen kokonaan.


Olen tullut hieman kauas alun sitaatista. Sillä oman osaamiseni ihaileminen ei minua ole saanut putoamaan, sinne asti en ole tähän päivään mennessä vielä päässyt. Ehkä syöksykierteellä putoamisen sai aikaan olosuhteet ulkopuolellani. Sillä välillä ne ovat ulkoiset olosuhteet, jotka saavat lannistumaan, pohtimaan että ehkä minä en sitten riitäkään.

Luulin lopettaneeni. Olin päättänyt lopettaa.
Koska tämä on välillä liian yksinäistä puuhaa. Kirjalleen on välillä sairaan vaikeaa saada kustantajaa. Tuntuu että seinä nousee vastaan kaikkialta, miksi siis enää edes yrittää. Mitä järkeä tässä kaikessa edes on?

Ja sitten. Joskus pitää juosta kaikkia seiniä päin. Pitää ymmärtää, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin löytää ulospääsy, nähdä jotain uutta. Uskoa itseensä, siihen mitä tekee, tuntui miltä tahansa, sanovat muut mitä tahansa.

Ja vaikka kustantajan pöydällä edelleen lojuva kakkoskässäri on tuntunut järkälemäiseltä tulpalta tien edessä, olen päättänyt että enää se ei saa estää. Kirjoittamista. Elämistä.

Tänään pyöräilin peltojen keskellä uusi päähenkilö vierelläni, hiekka pöllysi ja minä hymyilin. 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Olisinpa tiennyt.

Miksi ei?

Haasteista.