Pysähtyminen.


Kun pysähtyy näkee paremmin. Näkee tarkemmin. Näkee yksityiskohdat, ne pienet asiat, joita ei useinkaan huomaa, mutta jotka tekevät kokonaisuudesta täydellisen.

Joskus pitää hidastaa tahtia, ja pysähtyä. Vasta sitten on enemmän aikaa. On aikaa ajatella, hengittää, keskittyä siihen mikä elämässä on olennaista.

Sillä joskus on vain pakko nollata tilanne. Ja jos sitä ei itse tajua ja halua tehdä, elämä kyllä yleensä hoitaa sen itse jossain vaiheessa. Kukaan ei jaksa ikuisesti. Minäkään en toiveistani huolimatta ole supernainen. Vaikka ne kaikki sata rautaa tulessa olisivatkin mielenkiintoisia, minun ei ehkä kuitenkaan ole tarkoitus tehdä kaikkea. Sen kun oppisin.

Olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä. Teen satasella sen mihin ryhdyn, annan aika pitkälti kaikkeni siihen mitä teen.. Järkikin sanoo, että jos näitä kaiken antamisen projekteja on yksi jos toinenkin ei voimavarat vain riitä ikuisesti. Sitä polttaa vähitellen itsensä loppuun. Niin se vain menee.

Tänään urheilusuoritukseni oli uuden nurmikon kastelu puutarhassa. Sen jälkeen istuin aurinkotuolissa ajatusteni kanssa. Eilen sentään kävelin muutaman sata metriä läheiselle laiturille istumaan, mutta enempään ei silloinkaan paukkuja riittänyt.

Mitä oikeasti haluan? Mitkä ovat ne asiat elämässäni, jotka minulle aivan oikeasti on tärkeitä? Saavat minut elämään, täyttävät energialla sen sijaan että imisivät viimeisetkin voimanrippeet pois. Siinäpä sitä onkin pohdittavaa.

(Pitkään mietin julkaisenko tätä tekstiä, mutta ehkä joskus hiljaisuuden sijaan on parempi kirjoittaa asioista niin kuin ne ovat.)

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

Mitä tehdä kun kirjoittaminen jumittaa...

Vehnätön elämä.