Arkea ja arkea.

Sukkuloin vielä viikon kahden arjen välissä.
Olen palaillut vähitellen tietokoneen ja työpödän ääreen, osin sympatiasta miestä kohtaan, mutta toisaalta myös koska kuukauden täyslomailun jälkeen työt vaan alkoivat houkutella enemmän ja enemmän.
Ja sitten on kuitenkin vielä viikon verran lomaileva jälkikasvu, jotka, kuten sanottua, ovat lomalla. Eikä lapsia oikein heittelekkään voi jättää, joten...

Mutta ei se ole huono kombinaatio tehdä töitä ja lomailla myös. Aamupäivät ovatkin menneet lasten kanssa ollessa tai muuten "kesäpuuhissa", kuten marjoja takapihalla poimiessa tai puutarhahommia tehden. Sitten lapset ovatkin viettäneet lounaan jälkeen päivän kuumimmat hetket sisällä omissa puuhissaan ja minä olen siirtynyt koneen äärelle töiden pariin. Kunnes on taas aika irrottaa itsensä näppäimistöltä...

Ja huomaan kuinka hankalaa oikeastaan on tehdä töitä kotona. Sentään on työhuone, jonka oven voi halutessaan sulkea perässään, mutta joskus ajatukset pyörivät töissä vaikka pitäisi osata jo päästää irti sen päivän osalta. Tai kun pääsee oikein vauhtiin ei malttaisi millään lopettaa, vaikka niska ja hartiat sanoisivat ettei enää koneella istumista kiitos.
Ehkä viikon kuluttua saan omat työni myös rutinoitua, että eskari- ja koulupäivien ajan teen töitä täysillä ja sen jälkeen himmailen vähitellen (tai lopetan siihen). Saas nähdä miten käy. Mutta jotain on pakko tehdä tilanteelle, on pakko olla työaika ja vapaa-aika. Erillään toisistaan.

Kurssien rakentaminen etenee hyvällä tahdilla ja niitä on mielekästä suunnitella ja kursia kokoon.
Mutta se kolmoskässäri, voi minkälaiseksi kammoksi sen avaaminen ehti jo muodostua. Uskokaa tai älkää, niin joskus oman tekstin jatkaminen vain meinaa olla ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Viimeisimmän luvun olin kirjoittanut kesäkuun alussa ja heinäkuun puolessavälissä olin lukenut kaiken kerran läpi (ja totesin kylläkin, että homma toimii). Ja silti. Että jos odotan ensi viikkoa ja hiljaisempaa taloa, tai ehkä. Ja sitten oli vain pakko päättää että jossittelu sikseen. Kirjoita vaikka täyttä roskaa, mutta kirjoita kuitenkin.
Ja minähän kirjoitin. Eikä se ollut lopulta edes täyttä roskaa.
Eniten ehkä pelottaa se, että olen taas sukeltamassa hyvinkin syviin vesiin, kirjoittamassa melko raskaasta aiheesta, joka vaatii myös minulta paljon. Mutta silti tiedän että tämä pitää kirjoittaa...

Mutta onneksi on vastapainona perhe ja se arki, joka vaatii äitiä paikalle tasaisin väliajoin, pois sieltä omasta kirjoittajan maailmasta, pois työn alla olevan romaanin maailmasta.
Ja onneksi on tuo uusin perheenjäsen, joka saa istumaan vieressään kamera kourassa hölmöjä videonpätkiä kuvaamassa. (Ja lupaan että alkuhössötyksen jälkeen nämä kissakuvat vähentyvät blogissani...siihen saakka, niitä vain on niin mukava räpsiä ja esitellä muille!)