Mielikuvituksen voima.



Tämä postaus on roikkunut luonnoksena jo muutaman päivän, sillä aina kun olen avannut koneen olen tullut siihen johtopäätökseen etten keksi mitään kirjoitettavaa.
Mutta olen päättänyt pitää kerran viikossa tahdista tällä kertaa kiinni, joten tänään päätin istua alas ja kirjoittaa. Jotain.

Kirjoitusryhmääni ohjeistan kerta toisensa jälkeen että ottakaa kiinni ensimmäisestä ajatuksesta ja lähtekää siitä liikkeelle. Ensimmäinen ajatus on yleensä se parhain.

En tiedä onko tämä ensimmäinen ajatukseni nyt se parhain lukijan näkökulmasta, mutta tällä mennään...

Nämä muutamat päivät olen miettinyt joka kerta mielikuvitusta ja sen voimaa. Ja sitä millaista on elää vilkkaan mielikuvituksen kanssa. Kirjoittaessa vilkas mielikuvitus on äärimmäisen hyödyllinen. On helppo sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, luoda uusia ympäristöjä, ihmisiä ja kehitellä tapahtumia toisensa perään. Usein henkilöhahmoista tulee niin todellisia että on kuin kyse olisi oikeista ihmisistä. Ja tietyllä tavalla ainakin minulle kirjoittamani henkilöt todella ovat todellisia.

Ei siinä mitään. Ihan mielenkiintoista.
Mutta sitten ne pohdinnat, joita oikeasti mietin.

Keskiviikkoiltana lähdin pienelle kävelylenkille lumipyryn keskelle. Kävely tuulettaa hyvin päätä, mutta toisena vaihtoehtona on myös se, että ajatukset lähteävät omille teilleen. Voimalaitosta lähestyessäni oli jo hämärtynyt ja sain kävellä ihan omissa oloissani. Ajatuksissani näin itseni nojailemassa voimalaitoksen ylikulkuväylän kaiteeseen, ihailemassa pimentyvää maisemaa. Ja sitten. Mietin että entä jos joku tulisikin ja heittäisi minut veteen, virtaavaan jokeen, en pääsisi ylös vaan hukkuisin. Ja juuri nyt kun mies on työreissulla ja lapset juuri sillä hetkellä kolmisin kotona. Missä vaiheessa lapset hätääntyisivät ja miten mies saisi koskaan tietää etten ole itsemurhahakuinen, että joku muu oli sen takana...

Kyllä, vain muutaman minuutin aikana kävin läpi kaiken tämän ja pohdin mahdollista hukkumiskuolemaani. Kunnes tiputin itseni maan pinnalle huomauttamalla itselleni ettei siellä edelleenkään kulkenut ketään muita lisäkseni. (Onneksi. En tiedä mihin pusikkoon olisin hypännyt tämän jälkeen vainoharhaisena.) Päädyin turvallisesti kotiin, turha kai kertoa.

Ja eilen aamulenkillä tuon kuvan ottamisen jälkeen sain kehiteltyä jostain syystä pääni sisällä riidan mieheni kanssa, kuvittelin kummankin repliikit ja lopulta olin jo todella vihainen ihan oikeasti. Onneksi mies sentään oli tietämättömänä muutaman sadan kilometrin päässä ja säästyi mielikuvitusriidaltamme...

Että sellaista. Olisi ehkä pitänyt tartttua siihen ajatukseen, jota mietin tätä kirjoittaessani. Päivän aikataulujen paukkuessa jossain vaiheessa kiire vain jäi ja oli helppoa olla hetkessä. Ihailla sumuista maisemaa, kävellä hitaasti ja nauttia hiljaisuudesta. Nuo ajatukset olisivat olleet kauniimpia, mutta aina ei tarvitse siloitella sitä mitä on ja mitä ajattelee. Välillä syvällisempää, välillä sitten ei. Ihan niin kuin elämässäkin.

Vilkas mielikuvitus tuo mukanaan varjopuolia, mutta toisaalta se taas vie mukanaan mitä mielenkiintoisempiin seikkailuihin, etten sitä poiskaan vaihtaisi.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

Mitä tehdä kun kirjoittaminen jumittaa...

Vehnätön elämä.