Hajanaisia ajatuksia päivien varrelta.


Syyskuu lähenee loppuaan, ja se on ollut oikeastaan mukavan lempeä kuukausi kaiken kaikkiaan. Ehkä aurinkoiset päivät saivat sen aikaan ja että syksyn koleus ei päässytkään vielä ylle niin voimalla miltä näytti. On ollut aikaa laskeutua (kolean) kesän jälkeen kohti syksyä, kohti sitä tosiasiaa että talvikin odottaa siellä nurkan takana. Ei niin että sitä millään tavalla kyllä odottaisin.

Viimeksi kirjoitin siitä, etten olen kirjoittanut. (Teko)syitä voisin listata vaikka kuinka, mutta eihän sitä tarvitse selitellä kenellekään muulle kuin itselleen. Tärkeintä on kuitenkin se, että halu kirjoittaa on edelleen, enää pitäisi saada itsensä käynnistymään uudelleen, saada oikealle taajuudelle. Ajattelin että tämän blogin herättäminen voisi olla yksi keino, ja tarkoitus olisi kirjoittaa useamminkin tänne. Toisena aktivoijana toimii kirjoittajapiiri, jota olen nyt syyskuussa alkanut vetämään, ja ainakin ensimmäisen kokoontumiskerran jälkeen olin itsekin aivan innoissani, ryhmä on ainakin innostunut ja inspiroiva.

Sitä huomaa vain kuinka helposti arki vie mukanaan. Ei sillä että kirjoittamiseni jäisi kotitöiden alle, sillä niihin en ole koskaan turhaan aikaani kuluttanut, mutta arki itsessään, kyllä se vain vie aikaa. Nautin päivätyöstäni, mutta tietenkin se on pois jostain muusta, mutta niin kauan kuin kirjoittamisella ei perhettä pysty elättämään on tehtävä myös jotain sellaista työtä, josta saa myös palkkaa. Jos olen rehellinen, niin onhan työkin vain yksi tekosyy. Työpäiväni eivät todellakaan ole mitään kahdeksan tunnin työpäiviä, vaan usein olen takaisin kotona puolen päivän jälkeen, jolloin aikaa kirjoittamiselle olisi vielä vaikka kuinka...

Usein sitä vain painaa eteenpäin aamusta iltaan tukka putkella niin ettei ehdi edes pysähtyä. Pyöräillessä meinaa välillä tapahtua samaa; poljen vain eteenpäin päämäärää kohti unohtaen sen mitä ympärilläni on. Siksipä olenkin viime aikoina yhä enemmän ottanut tavaksi myös hypätä pois pyörän päältä ja napata edes muutaman valokuvan jos en muuta.

Kaipaan niitä aikoja kun hioin jotain runoistani pitkällä kävelylenkillä niin että sain sen toimimaan, tai kun rämmin metsässä tai joen rannassa monologia prosessoidessani. Kaipaan sitä unelmoivaa lasta, joka jäi vuosi pari takaperin sen kyynisen aikuisen taakse joka minusta on tullut.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Kesäkuu

Olisinpa tiennyt.

Retkellä - Harjavalta