(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Antautuminen

Kauranen / Snellman on ollut minun haasteeni viimeisten vuosien aikana. Ensikosketukseni Snellmaniin oli Ivana B. joka ei todellakaan päätynyt kovinkaan kehuttavaksi lukukokemukseksi. Mutta aiheensa vuoksi en pitänyt tuota kirjaa kovinkaan vakavastiotettavana (anteeksi vain), joten halusin antaa Snellmanille toisen mahdollisuuden. Ja olenkin sitten antanut niitä useammankin.

Olen kritisoinut Snellmanin kohdalla sitä, että hän kirjoittaa kerta toisensa jälkeen samasta aiheesta; itsestään. Että vaikka asiat on kääritty fiktion muotoon, on taustalla kuitenkin niin paljon faktaa hänen omasta elämästään, että se on ollut todella häiritsevää. Toisaalta olen ihaillut sitä, kuinka kirja toisensa jälkeen Snellman todella kirjoittaa itsestään ja omasta elämästään, ja kirjoittaa niin hyvin, etten lukijana kuitenkaan voi koskaan olla varma mikä on totta ja mikä ei (paitsi ne tiedot, jotka ovat löytyneet esimerkiksi netissä surffaamalla).
Lapsuuden kokemukset ja perhe, nuoruusiän ystävyydet ja rakkaude, äitiys ja avioliitot on kirjoitettava uusiksi kun päähenkilö oivaltaa, että elämänmittaisille kokemuksille arkuudesta, aistiherkkyydestä, ylivirittyneisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteista löytyy yllättävä selitys.
Ehkä se oli Snellmanin sisaren elämää käsittelevä kirja Pääoma, joka sai lopulta pääni kääntymään. Jollain tavalla pitämään Snellmanin kirjoista, kaikesta huolimatta. Ehkä se, että hän todella puhuu ja kirjoittaa asioista, ja kaikesta kritiikistä huolimatta tekee sitä edelleen, kertoo jostain. Ehkä siitä, että hän tietää mitä haluaa tehdä, ajattelivat muut mitä haluavat.

Mutta Antautuminen. Kirja, josta kirjoittajakoulutuksen aikainen kurssikaveri kirjoitti instagramissa: Ei varmasti paras lukemani kirja, mutta ehkä tärkein. Ja minä voisin kyllä sanoa nuo samat sanat. Ei ehkä kaunokirjallisesti mestariteos, mutta minulle itselleni tämä kirja oli merkittävä.

Ja kuten sanottua; Snellmanin tähänastisista henkilökohtaisin kirja. Omat kasvot, oma elämä, omat tuntemukset (jotka kuitenkin on kirjoitettu fiktiiviseksi romaaniksi; mikä kaikki siis on totta ja mikä ei?)
Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää, että lapsuuden huoneissa asui virtahevon lisäksi myös kolibri, kentauri ja kaskelotti.
Netistä löytyy muutamia testejä, joiden avulla voi hieman kartoittaa itseään ja sitä onko mahdollisesti erityisherkkä, ja löytyypä Suomesta oma yhdistyskin erityisherkille, mutta kaikenlaisia määritelmiä ja testikysymyksiä lukiessani alkoi hieman ahdistaa; miksi erityisherkkyys on saatukin kuulostamaan niin kamalalta ja rajoittavalta, sairaudelta jopa?

Tiedänhän minä että Antautuminen on kaunokirjallinen romaani, mutta se on lempeä sellainen. Se ei saa eritysherkkyyttä kuulostamaan sairaudelta tai siltä, että elämä erityisherkkänä olisi jotenkin ahdistavaa ja kamalaa. Snellman kuvaa loistavasti (oman kokemuksensa pohjalta?) erityisherkän lapsen elämää, eikä ole helppoa kokea itseään erilaiseksi kuin muut. Varsinkin kun toiset lapset osaavat olla hyvin julmia toisilleen. Mutta se mikä tässä kirjassa oli ehkä tärkeintä, oli se, mistä kirjan nimikin antaa osviittaa: Antautuminen. Se että antaa itselleen luvan olla sellainen; hieman herkempi, syvemmin kokeva, elämää toisella tavalla katsova. Että antaa itselleen luvan olla sellainen kuin on, tuntea ja kokea niin kuin tuntee, ja se on itseasiassa okei.

Ja tähän loppuun sopiikin pieni katkelma aivan kirjan lopusta: Nämä ovat kivuliaita oivalluksia. Kaikki eletty loksahtelee paikoilleen, kuin peli jonka loputkin palaset ovat nyt löytyneet ja joka vasta nyt on valmis koottavaksi. Surumielisyydessäni on kasvanut kaiken aikaa ilo ja keveys. Yksinäisyyteni on alkanut helistä ja soida kuin karuselli.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Uusi vuosi ja kuulumisia.

Kysymyksiä ja vastauksia...

Vehnätön elämä.