Leirin jälkeen.

Kuten kommenteissa mainitsin, leiri oli ihana ja ikimuistoinen. Fyysisesti raskas ja univelkaa kotiin palatessa oli, mutta henkisesti lepoa ja lomaa. Siellä ei yksinkertaisesti ehtinyt ajatella mitään!
Tämän lisäksi joku oli suunnitellut päiväohjelman puolestani, ja mikä parasta; sain kävellä valmiiseen ruokapöytään viisi kertaa päivässä. Se jos mikä on lepoa perheenäidille!


Kotiin palatessa täytin vuosia, joten taas kerran olen ainakin vuoden vanhempi, viisaammasta en tiedä. Mutta yksi kokemustentäyteinen vuosi ainakin, ja innolla kuljen kohti seuraavaa rajapyykkiä.


Ja kotiin palatessani päätin myös, että nyt otan hieman rennommin, annan itselleni luvan vain olla, ja rentoutua.
Perjantaina makoilinkin kolmisen tuntia takapihalla, luin, kirjoittelin, katselin pilviä ja kukkia, nautin auringosta, ja siitä, ettei minulla juuri sillä hetkellä ollut kiire mihinkään.








Yksi päivä meni helposti makoillen, mutta lauantaina jo oli hinkua tehdä jotain muutakin. Perjantaina ostimme lapsille trampoliinin, ja lauantaina raivasimme sille tilaa takapihalta, ja kokosimme tuon ruman hökötyksen kaunistamaan pihaamme. Ei kai, tärkeintä on että lapset saavat liikuntaa, ja taisimme me miehenkin kanssa hyppiä siellä kerran jos toisenkin...


Välipala syötiin töiden lomassa...


...ja lauantain kruunasi uskomattoman kaunis auringonlasku!


Sunnuntaiksi olimme vuokranneet seurakuntamme nuorten aikuisten porukan kanssa yhden kunnan rantasaunoista, joten eilinen kului mukavasti Aurajärvellä luonnon helmassa.
Päivä oli hieman sateinen ja harmaa, mutta onneksi se ei haitannut. Lasten vahtiminen oli helpompaa sisätiloissa ja seura oli loistavaa. Ruokaa riitti loppuun asti, naurua myös.


Tänään olen nauttinut puutarhasta, kulkenut siellä ja täällä, ajatellut sitä kuinka kiitollinen olen kaikesta tästä, mitä minulla nyt on.
Ja olen ihaillut sitä kuinka kaunista kaikkialla on; omenapuiden kukittua vuorossa on syreeni, ja sen tuoksu on ehkä vieläkin huumaavampi.
Ja olen minä poiminut taas vaihteeksi raparpereja, kitkenyt mansikkamaalta rikkaruohoja, mutta onneksi hyötykasvimaa on tarpeeksi pieni niin ei aivan pakkotyöleiriltä tunnu elämä oman puutarhan kanssa.


Ja lopuksi pysähdyin katsomaan puutarhamme yhtä kohtaa, joka on ehkä kuva minusta. Istutukset rönsyilevät sinne tänne eikä määrätietoisesta puutarhurista ole tietoakaan, mutta onneksi se ei haittaa. Puutarha, talo, kaikki muotoutuu vähitellen meidän näköiseksemme, niin se vain menee.

Ja tärkeintä on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Minun elämäni nyt vain sattuu olemaan yllä olevan kuvan kaltainen suloinen sekamelska. Ja vähitellen osaan myös arvostaa sitä!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?